Kun lähdin lapsuudenkodista pois, tiesin suljettuani oven, että vaikka lennän omasta kodista pois ja koti jää taakseni niin silti sinne jää kauniit muistot lapsuudesta. Ja äiti ja isä vannoivat että kodin ovet ovat aina avoimet.

 

Mieleeni on jäänyt hetket, jolloin tein jotain väärää ja huusin vanhemmille. Pahat sanat lentelivät kodin seinille ja vanhempien sydämiin. Niinä hetkinä äiti tapasi sanoa: "Niin kauan sinä pelleilet, kunnes jotain sattuu. Enkä toivoisi sinulle sattuvan mitään pahaa. Mutta sen tulet vielä huomaamaan, että kaikki kovat sanat jota olet sanonut tulevat joskus sinua vastaan. Ja vaikka nyt sanot vihaavasi meitä, niin joskus tulee vielä hetki jolloin kaipaat meitä. Mutta silloin voi olla jo liian myöhäistä. Mutta muista että kodin ovet ovat aina avoinna sinulle. Me välitämme sinusta." Nämä lauseet ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni.

 

Nyt olen jonkun aikaa jo asunut poissa kotonta ja huomaan kuinka paljon vanhempani ovat tehneet asioita minun hyväkseni. Tuli mieleeni kirjoittaa runo vanhemmistani. Ajattelen että ehkä sillä tavalla pystyn tuomaan esille sen kuinka paljon heitä rakastan.

 

Minulla on ollut aina hyvät välit vanhempiini, mutta varmasti tulee huonoja hetkiä jokaiselle ja silloin pahan olon purkaa sille jota eniten rakastaa. Minä rakastan vanhempiani. Ja paljon.

 

En koskaan voi hävitä heidän sydämistään.

En koskaan.

En pysty enkä halua hävitä sieltä. Eivätkä he pysty häviämään sydämestäni.

Heillä on siivet joilla he suojelevat minua pahalta.

He tekevät paljon asioita minun vuokseni.

Ja vain siksi, että he rakastavat minua.

Heillä on syli johon voin painautua milloin vain haluan.

Heillä on aikaa minulle, milloin vain sitä itse tarvitsen.

Olen saanut heiltä niin paljon hyvää. Niin paljon etten voi luetella kaikkea.

Minä rakastan heitä.

Sanat eivät riitä kertomaan kuinka paljon.

Äärettömästi.


Vanhemmat.